Go Light?

Sää: +1C, pilvistä
Musiikki: Franz Ferdinand - You Could Have It So Much Better

Uudessa Annassa (7/2007) on artikkeli niin sanotuista kevytsuhteista; harmin paikka, että kyseistä juttua ei ole liitetty lehden nettiversioon. Mutta onhan noista vähäkalorisista parisuhteista uutisoitu viime aikoina muuallakin mediassa. Tiedättehän, opiskelevia tai juuri työelämään siirtyneitä kakskytplus-ihmisiä, jotka seurustelevat lähinnä siksi, että vuokra on kevyempi maksaa kaksin ja toinen ihminen lämmittää kivasti sängyssä baari-illan jälkeen. Joka hetki kuitenkin kartoitetaan markkinoiden tilannetta ja katsellaan valppaasti parempia tarjokkaita. Työelämäkin on nykyään niin epävarmaa, ettei pätkätöiden pyörityksessä voi tehdä pitkäkantoisia suunnitelmia millään muullakaan rintamalla.

Tuo "tiedättehän" oli oikeastaan huono puhuttelu, koska ainakaan minä en todellakaan tiedä! Minun tuttavapiirissäni ei ole noin ajattelevia tai toimivia pariskuntia, enkä itsekään voisi kuvitella eläväni moisella asenteella. Minun maailmassani ihmissuhteet -- monikossa, koska tarkoitan muitakin ihmisiä kuin seurustelukumppania: vanhempia, sisaruksia, ystäviä, sukulaisia -- ovat korkeinta ja kauneinta mitä voi olla, se tukipylväs, joka pysyy ja jonka ympärille kaikki muu elämä rakentuu. Työ, opiskelu, omat harrastukset ja muutkin intohimot tulevat aina vasta kakkosena. Ja jos seurustellaan ja ollaan yhdessä, niin sitten ollaan yhdessä elämän loppuun asti, olipa liitto kuulutettu kirkossa tai maistraatissa tai ei kummassakaan. Juuri senkin takia, että työpaikat ovat nykyään niin usein määräaikaisia tai muuten uhanalaisia, on erityisen tärkeää, että elämässä on jotakin muuta pysyvää ja luotettavaa.

Olin eilen illalla viettämässä pitkäaikaisen työkaverini läksiäisiä Kampin keskuksen Empire Plazassa, joka sivumennen sanoen osoittautui kiinalaisravintoloiden kruununjalokiveksi: hillitty ja tyylikäs sisustus (ilman sitä tavanomaista puna-ja-kulta-estetiikkaa ja tassulla vilkuttavia kissapatsaita!), ystävällinen palvelu, leegio Helsingin kiinalaisia viettämässä omaa uuttavuottaan ja herrrkullisia satay-kastikkeella maustettuja kanavartaita, jotka tuotiin pöytään kihisevän ja sähisevän kuumassa parilassa! Koska olin tilaisuudessa jonkinlaisena organisaattorina, kilistin lasia ja pidin elämäni ensimmäisen maljapuheen, joka oli erittäin improvisoitu ja sitäkin lyhyempi ja käsitti lähinnä yhden ajatuksen: ystävyys säilyy vaikka elämäntilanteet muuttuvat. Tuntuu haikealta huomata, että vuosia yhteisissä työvuoroissa ja illanvietoissa istunut porukkamme alkaa pikkuhiljaa hajota, mutta onneksi sen kohtalo on sittenkin omissa käsissämme. Voimme aina tavata ja ajatella toisiamme, vaikkemme enää kohtaakaan säännöllisesti työn merkeissä.

Ihmissuhteiden paradoksi on juuri siinä, että vaikka toisen ihmisen varaan ei oikeastaan voi laskea mitään ihan kokonaan ja se täytyy tiedostaa (hän voi kuolla, sairastua, muuttua, seota päästään tai rakastua toiseen), häneen on silti uskallettava luottaa. Juuri siinä on sen hauraus ja hienous.