Lukossa

Sää: +12C, pilvistä

Olen ollut tällä viikolla hirveän väsynyt ilman mitään näkyvää syytä. Etenkään alkuviikosta en jaksanut tehdä mitään muuta kuin käydä töissä; illalla kotiin päästyäni olin ihan poikki ja voimaton. Noin totaalinen väsymys on minulla sen verran harvinaista, että ehdin jo epäillä syyksi muuten oireetonta syysflunssaa. Torstaisen vapaapäivän jälkeen olo on onneksi tuntunut vähän paremmalta.

Mutta ei täällä aina kovin hyvin mene muutenkaan. Jo vuosia kesken ollut graduni, jota yritän nyt vääntää valmiiksi, tuntuu pahimmalta pakkopullalta ja riippakiveltä mitä maa päällään kantaa. En saa siihen oikein mitään otetta, lähdekirjallisuuden lukeminen ei kiinnosta, kirjoittaminen ei kiinnosta, taulukoiden laatiminen ei kiinnosta. Se inspiraatio, joka minulla joskus oli, on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Teen nollatutkimusta jota kukaan ei tule koskaan lukemaan ja josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, ei edes minulle itselleni. Valmiskaan gradu -- jos se nyt joku päivä valmistuu -- ei takaa minulle työpaikkaa eikä varmuutta siitä, mitä oikein haluan elämälläni tehdä.

Eivät nämä ajatukset mitään uusia ole, olen vain välillä onnistunut lakaisemaan ne maton alle pitkiksikin ajoiksi. Nyt ne vainoavat taas. Olen jo pitempään ollut epävarma koko humanismin suhteen, sen suhteen mitä haluaisin tehdä ja mihin uskon. Oikeastaan olen ollut sitä ajoittain ihan koko opiskeluaikani. Koko opiskeluajan meitä on myös peloteltu niin yliopistonkin kuin mediankin toimesta sillä, että emme tule koskaan saamaan muita kuin pätkätöitä, oikeastaan emme todennäköisesti saa edes pätkätöitä. Nyt kun ajattelen jo valmistuneita opiskelukavereitani, jotka ovat lukeneet noita huonosti työllistäviä humanistisia aineita tai valtiotieteitä, niin lähes jokaisella on koulutustaan vastaava työpaikka, osalla jopa muu kuin pelkkä pätkä-! Ja suurin osa heistä on muita kuin opettajia.

Välillä olen tosiaan uskotellut itselleni, etten edes halua hyvää, haastavaa, luovaa, palkitsevaa ja koulutusta vastaavaa työtä, koska kaikki sellaiset ovat niin stressaavia. Minä haluan keskittyä niihin muihin asioihin, jotka elämässä ovat tärkeitä, ja nauttia niistä: perheestä, ystävistä, musiikista, kirjallisuudesta, luonnosta, hyvästä ruoasta. Voin ihan hyvin tehdä työkseni jotakin mekaanista toimistoduunia tai perustaa sen luomupitopalvelun. Mutta sisälläni on taas alkanut herätä pieni ääni, joka kuiskaa että tarvitsen ja haluan välillä niitä haasteitakin. Ihan oikeasti, tunnen että on asioita joista haluan kirjoittaa, töitä joita haluan tehdä, projekteja joissa haluan olla mukana. Ne liittyvät humanismiin, kieleen, kirjallisuuteen, kääntämiseen, sellaisiin juttuihin, niiden parissa minä olen kotikentälläni. En vain saa niitä vielä ulos, olen mykkä tai lukossa. Mutta jonakin päivänä minä saan. Jonakin päivänä tiedän ja tunnen täsmälleen mikä on oma juttuni, uskallan kirjoittaa ja osallistua projekteihin, löydän oikeat sanat.

Sitä odotellessani yritän opetella rauhalliseksi ja olla stressaamatta. Kuuntelen kuulasta rentouttavaa musiikkia, Sigur Rósia ja Nick Drakea. Käyn metsässä kävelemässä ja saamassa uusia raikkaita ajatuksia. Yritän juoda enemmän teetä kahvin sijasta, tee saa ajatukset virtaamaan, kahvi taas kiinnittää vanhoihin polkuihin ja tottumuksiin. Ja tänä iltana menen Tavastialle kuuntelemaan Liekkiä!

Löydän uuden maan.