Kyldyyriä, kyldyyriä

Sää: +3C, sadetta, tuulista
Musiikki: Ville Leinonen - Vakoilijat

Kevään ensimmäinen sade ropisee parhaillaan puuskina ikkunaan. Katulamput tuikkivat viluisina, mutta sisällä on mukavan lämmin ja jäsenissä suloinen väsymys työviikon ja saunan jäljiltä. Kun vieressä on saunansiiderin rippeet ja hyvää musiikkia, torstai-ilta ei oikeastaan enää muuta kaipaakaan.

Voi pojat, mikä ilta oli eilen! Olin Miskan ja Katin kanssa Töölössä Kulttuuritehdas Korjaamolla katsomassa Elävien Runoilijoiden Klubin keskusteluiltaa. Runoilijat Timonen ja Sinivaara olivat uusia tuttavuuksia, mutta muistin taas, miksi aina niin rakastin kirjallisuustieteen ja estetiikan luentoja (ja välillä myös sen, miksi en kuitenkaan jatkanut niitä pidemmälle: olin aina kuunteluoppilas, kuten olin eilenkin, diletantti jolla ei ole tarpeeksi omaa sanottavaa). Kirjallisuusdiskurssi on kumminkin selkeästi mennyt eteenpäin reilussa viidessä vuodessa -- vanhan ainaisen ironia ja postmoderni -hehkutuksen sijaan nyt ihmeteltiin ihan tosissaan, miksi kaikki todellinen pitää aina pukea ironian valepukuun tai miksi ainakin vastaanotto ja kritiikki tulkitsevat automaattisesti, että kyse on ironiasta. Miksei kirjallisuudessakin voida puhua isoista ja vakavista asioista ihan tosissaan, aikuisten oikeesti.

Runopuheen jatkoksi sopikin oivallisesti superihQ musiikkivieras Ville Leinonen, joka nimenomaan laulaa isosta ja kauniista suurella sydämellä, mitään häpeämättä. Miehellä ei tällä kertaa ollut esittää uutta tuotantoa, mutta vanhatkin biisit soivat niiiiin kauniisti akustisina versioina. Kaikkein parasta antia olivat kuitenkin yllättäen kaksi cover-vetoa, toinen Misfitsiä ja toinen Kauko Röyhkän Talo meren rannalla. Viimeksimainittua olen tänä talvena kuunnellut varsin usein alkuperäisenäkin versiona ja rakastanut sitä kovasti, mutta Ville onnistui puhaltamaan kappaleeseen vielä jotain aivan uutta henkeä. Tulkitsija Jumalan armosta.

Viikon sisällä onkin tullut käytyä harvinaisen monissa kulttuuririennoissa. Perjantai-iltana olimme katsomassa Kom-teatterin Loppukilpailua ja maanantaina Klaus Härön Uusi ihminen -elokuvaa. Korjaamon tilaisuus vetää kyllä kirkkaasti pisimmän korren, vaikkei kahdessa muussakaan mitään moittimista ole. Olivat vain ehkä vähän liikaakin juuri sitä mitä olin odottanut -- toinen peruskomilaista kantaaottavaa, koomista tragediaa ja toinen itkusilmäistä ruotsalaista epookkidraamaa. Elävien Runoilijoiden Klubi taas ohitti ja ylitti odotukseni, ja se onkin kaiketi hienointa mitä taide-elämys voi tarjota. Mutta mitenkähän käy, jos menen kuuntelemaan seuraavaa runo- ja musiikki-iltaa toukokuussa ja odotan tätä samaa? :)